Helsingin yliopiston aikakauslehden pääkirjoitus helpotti jo vuosia sitten kokemaani painetta: isommillakin oli selvästi tapana pakoilla työntekoa, tässä tapauksessa aivotyötä eli korkeakouluopiskelua. Pako koneen, kansion ja kirjoittajan kolmiyhteydestä suuntautuu yleensä ns. simpanssiosaston tehtäviin, kuten välinekuntoiluun puhtaanapito-osastolla. Lakaisukoneena ja moppimaisterina liikunnan riemua tuntiessa ei muista opiskeluaikataulua, pöly kun ei lopu koskaan ja se kaikki on poistettava. Käsin tiskaaminen tekee sentään kenestä tahansa ajattelevasta yksilöstä adhd-oireilevan, niin tylsää on lääppiä astioita. Oma suosikkini oheistoiminnan monista vaihtoehdoista on paitsi blogin päivitys (!), koneellinen imurointi. Ostin viime veronpalautuksella vähän alle satasen imurin, jota mainostettiin pölypussittomaksi. Viimeksi kun raahasin laitteen tavarataloon reklamaatiomielessä, ovela myyjäpoika kasasi osat ja hurautti koneen käyntiin huudahtaen ”toimiipas!” ja häipyi kuin kangastus. Suunnittelen nyt pakata vehkeen uudelleen fillarin kyytiin ja tavata pojan esimiehen- kävihän jo ilmi, ettei ostosta voi palauttaa, vaihtokin on ongelmallinen. Ilmeisesti laite ei palvele muita sen paremmin kuin meikäläistä, joka yritän tänään kasata osat hitaasti kokeillen. Eihän imuroidun roska-aineksen kuuluisi päätyä moottorilokeroon?

Oheistoiminta ei enää ole kivaa. Haluan opiskella, mutta muita kuin aivolihaksia on pakko käyttää, jos ei imuri taaskaan toimi.